Olen etsiskellyt viime syksystä lähtien syytä miksei juttu oikein kulje. Ajatellut että ei ole ollut aikaa, suomi jumissa, ei jaksa muokata kuvia. Mutta ihan jo tänään kuljeskeltuani iltalenkillä tajusin sen. Vika on blogin teemassa ja nimessä.
Vaikka olen lähes kaikkien alojen erikoistuntijan tasoa, noin vaatimattomasti sanottuna, en ole meedio. Etsitäänpä seuraavista asioista jotain positiivista. Loputon sairasloma, häiden peruminen, ero, muutto unelmatalosta vuokralle kerrostalokaksioon, itsensä todellinen hukkaaminen.
Nyt, kun valo tunnelin päässä ei ole enää juna, on asiat niin paljon helpompia ymmärtää. Kun elämä laittaa pysähtymään, sen taidon taitaa myös oma-aloitteisesti ottaa käyttöön. Elämä ei ole pelkkää suorittamista, päivät täynnä positiivisuutta, tunnit tehty täytettäväksi ollakseen riittävän tehokas. Kuka edes määrittää koska ihminen on riittävän tehokas? Kuka määrää että silloinkin kun väsyttää niin että itku tulee, on vain puskettava eteenpäin eikä päiväpeittoa voi nakata nurkkaan ennen kymppiuutisia? Minäpä tiedän, se pirulainen on me itse.
Siellä kuopan pohjalla on kovin pimeää ja huono olla. Siellä ei tunne eikä näe mitään positiivista, ei haista metsän tuoksua eikä kuule ihmisten puheista kuin ivaa. Ja siksi olenkin päättänyt, jos jotain tässä elämässä voi ihan oikeasti päättää, että sinne en enää mene. Taistelen vastaan kaikin keinoin, kävelen eteenpäin ja pysähdyn kun siltä tuntuu. Ja ennen kaikkea annan itselleni armoa. Toistaiseksi pysähdyn aika usein ja nukun sitäkin useammin, mutta päivä kerrallaan katsellaan miltä elämä näyttää. Niinkuin eräällä taannoisella esimiehellä oli tapana sanoa firman pitkän tähtäimen suunnitelmallisuudesta "avataan aamulla sälekaihtimet ja katsotaan miltä päivä näyttää". Lausahdus tulee nykyisessä elämässäni jokaisena päivänä mieleen.
Muistakaamme, ettei kaikki asiat ole aina sitä miltä näyttää. Siinä missä kulisseja kannetaan kukin tahollaan, ei ole sinänsä mitään pahaa. Joskus on vaan todella aika miettiä, ketä varten sitä tekee mitä tekee. Onko syy siinä mitä haluaa olla, vai mitä luulee haluavansa olla. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden. Se armo, itseä ja muita kohtaan.
Vaikeinta tämän tekstin kirjoittamisessa oli otsikon keksiminen. Tuntuu, että kaikki Heureka-tyyppiset ilakoinnit on jo käytetty vaikka nyt siihen varsinaisesti aihetta vasta olisikin. Toivon, että tästä tämä juttu lähtee kulkemaan. Nyt kun ei tarvitse esittää, pitää niitä kulisseja pystyssä. Nyt kun positiivista toden teolla näkee melko pienissäkin asioissa.
Infragilis et tenera.
