365 ystävänpäivää.

Netistä löytyy monenlaisia määritelmiä sille, mitä ystävyys on tai millainen on ystävä.

Minun mielestäni hyvän ystävän mittari voi olla vaikkapa se, että hän ajaa 150km suuntaansa avustamaan laminaatin asentamisessa. Täyden työpäivän jälkeen. Pyytämättä.

Hetken kuluttua lähtee paketti postiin, kortissa lukee ystävälle. Kaikella on tarkoituksensa, myös sillä etten ehtinyt remonttipäivänä sitä kuohuviinipulloa ostaa. Luulenpa, että jalkahoitopaketista on pienen ihmistaimen kantajalle huomattavasti enemmän iloa. Tiskirätistä sekä korista sitten ehkä myös kantomatkan jälkeen.

Diamonds are forever.

Oi positiivisuutta!

Elämässä ei ole lainkaan niin paljoa vastoinkäymisiä kun ymmärtää ajatella asioita oikein. Tällä viikolla on tapahtunut vaikka mitä positiivista, kuten.

Ei tarvinnut räpeltää ja miettiä tuhoamiskeinoja kuuman kananrasvan kanssa, kun se oli näppärästi uunissa valunut pellille ja palanut siihen.

Olipa onni, että asuntoni edelliset vuokralaiset jättivät parvekkeen niin ryönäiseen kuntoon, että sain tuhottua vaatekaapista näitä kuuluisia remppapaitoja 7kpl. Luudin muodossa kävi heidän viimeinen matkansa.

Maastopyöräni yöpyi taloyhtiön pyörävarastossa muutaman yön ja yllättäen noiden öiden jälkeen vinkuu ja kitisee, kun kanssaeläjät ovat Nuppuani varastossa runnoneet. Mutta voi sitä ilon riemua, kun kerrankin ohitustilanteessa hitaammin polkeva kuuli tuloni ja osasi pysyä tien laidassa!

Yleensä hyvästä seuraa hyvää ellei jotain vielä parempaa. Kuten edellisen tapauksen jäljiltä pyöräni muutto. Kylläpä on virkistävää hyötyliikuntaa roudailla pyörää omasta kellarikopista maan tasalle. Nyt saan myös tarkastettua päivittäin muun häkkivarastossa säilyttämäni omaisuuden olemassaolon, on sitten mahdollisessa rikosilmoituksessa tarkat havaintoajat.


Onneksi viikkoa on vielä monen monta päivää jäljellä. Tästähän saattaa tulla oikea positiivisuuden multihuipentuma. Oikein ihanaa ja positiivista päivää, positiivisia ajatuksia kaikille tasapuolisesti!

Mun unessa sä keitit mulle aamukahvia.

Taisteluhuuto.

Olen etsiskellyt viime syksystä lähtien syytä miksei juttu oikein kulje. Ajatellut että ei ole ollut aikaa, suomi jumissa, ei jaksa muokata kuvia. Mutta ihan jo tänään kuljeskeltuani iltalenkillä tajusin sen. Vika on blogin teemassa ja nimessä.

Vaikka olen lähes kaikkien alojen erikoistuntijan tasoa, noin vaatimattomasti sanottuna, en ole meedio. Etsitäänpä seuraavista asioista jotain positiivista. Loputon sairasloma, häiden peruminen, ero, muutto unelmatalosta vuokralle kerrostalokaksioon, itsensä todellinen hukkaaminen.

Nyt, kun valo tunnelin päässä ei ole enää juna, on asiat niin paljon helpompia ymmärtää. Kun elämä laittaa pysähtymään, sen taidon taitaa myös oma-aloitteisesti ottaa käyttöön. Elämä ei ole pelkkää suorittamista, päivät täynnä positiivisuutta, tunnit tehty täytettäväksi ollakseen riittävän tehokas. Kuka edes määrittää koska ihminen on riittävän tehokas? Kuka määrää että silloinkin kun väsyttää niin että itku tulee, on vain puskettava eteenpäin eikä päiväpeittoa voi nakata nurkkaan ennen kymppiuutisia? Minäpä tiedän, se pirulainen on me itse.

Siellä kuopan pohjalla on kovin pimeää ja huono olla. Siellä ei tunne eikä näe mitään positiivista, ei haista metsän tuoksua eikä kuule ihmisten puheista kuin ivaa. Ja siksi olenkin päättänyt, jos jotain tässä elämässä voi ihan oikeasti päättää, että sinne en enää mene. Taistelen vastaan kaikin keinoin, kävelen eteenpäin ja pysähdyn kun siltä tuntuu. Ja ennen kaikkea annan itselleni armoa. Toistaiseksi pysähdyn aika usein ja nukun sitäkin useammin, mutta päivä kerrallaan katsellaan miltä elämä näyttää. Niinkuin eräällä taannoisella esimiehellä oli tapana sanoa firman pitkän tähtäimen suunnitelmallisuudesta "avataan aamulla sälekaihtimet ja katsotaan miltä päivä näyttää". Lausahdus tulee nykyisessä elämässäni jokaisena päivänä mieleen.

Muistakaamme, ettei kaikki asiat ole aina sitä miltä näyttää. Siinä missä kulisseja kannetaan kukin tahollaan, ei ole sinänsä mitään pahaa. Joskus on vaan todella aika miettiä, ketä varten sitä tekee mitä tekee. Onko syy siinä mitä haluaa olla, vai mitä luulee haluavansa olla. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden. Se armo, itseä ja muita kohtaan.

Vaikeinta tämän tekstin kirjoittamisessa oli otsikon keksiminen. Tuntuu, että kaikki Heureka-tyyppiset ilakoinnit on jo käytetty vaikka nyt siihen varsinaisesti aihetta vasta olisikin. Toivon, että tästä tämä juttu lähtee kulkemaan. Nyt kun ei tarvitse esittää, pitää niitä kulisseja pystyssä. Nyt kun positiivista toden teolla näkee melko pienissäkin asioissa.

Infragilis et tenera.

Yhden naisen catwalk.

Älkööt peljätkö. Tämä hiljaiseloa viettänyt blogi ei ole muuttumassa sponsoroiduksi muotimaailman edelläkävijäksi. Siihen tarvitsisin ehkä hiukan enemmän onnistumisia kuin kaksi punaisen lapun riepua. Mutta hei, kummassakaan ei ole tuulikangasta eikä lue Gore-Tex! Todellakin julkaisemisen arvoista matskua.

Koko idea tuli, kun tänään Lindexissä pyysin apua sukkahousujen ostoon (paketit olivat uudistuneet, en löytänyt niitä jota _aina_ käytän). Itse myymäläpäällikkö aloitti sitten tarinan todella sieltä sukkahousujen alkuräjähdyksestä. En tohtinut missään kohtaa luentoa mainita, että olen toki aikaisemminkin pitänyt näitä kiduttimia vaikka en siltä juurikaan näytä. Sen kuitenkin päätin, että luon uskoa edes lähimmäisiini ilmiömäisillä suorituksilla. Tyttömäisillä suorituksilla. Tai no, ainakin yhdellä sellaisella.

Tämän yllä kuvassa esiintyvän herkullisen yksilön löysin nettikaupasta. Siinä se oli, joku lounastauko suoraan silmieni edessä. Hinta 5e, oikeaa kokoa. En tiedä miten, mutta jotenkin aion vielä toteuttaa tätä samaa taktiikkaa myös seuraavien juhlatamineiden hankinnassa. Päätöntä surffausta Internetin ihmeellisessä maailmassa, päätyminen sivuille joissa on välittömästi silmää miellyttävä artikkeli, siirto koriin ja postia odottelemaan. Paketin saapuessa sovitus, mallin ja koon toteaminen täydelliseksi. Ah, niin helppoa ja kivutonta! Enää tarvitsee vain värjätä tukka mekkoon sopivaksi sekä ruskettua ja niin ensi kesän juhlat tulevat olemaan menestys.

Toinen suurenmoinen löytöni on Marimekon Pisaroi-tunika. Se kutsui minua luokseen tänään, ihan livenä kun kuljeskelin hakemassa inspiraatiota kummitytön syntymälahjaan. Eikä tämän kanssa tarvitse edes värjätä tukkaa, riittää että ostan uudet farkut ja kengät! Kuulen jo nyt, kuinka tämän nähdessään mieheni huokaa _todella_ syvään. Eikä suinkaan ihastuksesta. Hänen mielestään en omista minkäänlaista tyylitajua pukeutuessani mm. muodottomiin kaapuihin, "kalsaripaitoihin" ja "miesten housuihin". Lisäksi saatan ehdottaa hänelle paitaa jollain todella typerällä kuvalla, kuin kruunatakseni kokonaisuuden! Mutta koska tämä on korkealla arvostettavissa oleva muotibloggaus, jätän hänen kommentit omaan arvoonsa.

Päätöslauselmana voisin todeta, että toivoa siis on. Ja mitä Lindexiin tulee, mukaani lähti stay upit. Kehityskelpoinen yksilö, todellakin.

Kun käännyn vaistoni varassa

niin asfaltti on kynsilakassa

Tieto paremmasta.

 

Näin ihan hyvin, kunnes joskus viime vuoden loppupuoliskolla muistin omistavani silmälasit. Koska vuoden vanhoilla laseilla näin huonommin kuin ilman, oli hankittava uudet. Ja olihan ne pokatkin aika rumat.

 

Nyt olen oravanpyörässä, umpikujassa, koukussa, mitä näitä tunnetiloja nyt on. Laseja on oltava joka nurkalle omansa, koska _en vaan näe_ ilman. Olohuoneessa on oltava kaksitehot, jotta näen sekä lähelle että kauas samanaikaisesti. Niillä pää ei saa kuitenkaan liikkua lähelle katsoessa, muuten en nää. Eli kun siirryn keittiöön ruokailemaan lehden kera, on nokalle heilautettava lähilasit jolloin näkökenttä lähelle on lukemiseen kyllin laaja. Ja kun taas palaan television ääreen, eksyn matkalla mikäli laseja ei ole jätetty lehden luo. Niillä kun en taas näe puolta metriä kauemmas.

Uskomatonta. Minua fiksummat ihmiset ovat keksineet jotain hienoa ja mahtavaa, joka helpottaa meidän elämää. Silmälasit! Kunpa pian kuitenkin koittaisi se päivä, jolloin taas unohdan omistavani silmälasit.

Ruudun takaa

ruudun takaa tyttöni katsoo vain. 

Täydellinen ajoitus.

Tätä suurta penkkiurheilijan kulta-aikaa eläessäni olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon ajoitus ratkaisee. Koska tekee sen näyttävimmän tempun, koska aloittaa loppukirin, koska on hyvä ottaa se pakollinen häviö jotta seuraava vastus on mieluisampi. Milloin riskin ottaminen on sen arvoista.

Tätä täydellistä ajoitusta saa melko lailla hakea tässä ns. todellisessakin elämässä. Sitä en myönnä, että syy olisi edes joskus siinä omassa malttamattomuudessa ja sähläämisen tarpeessa.

Miksi juuri silloin kun päästät koiran vapaaksi, tulee se kadun ainoa einiinkoiristavälittävä ihminen.
Miksi imuroida ensin koko talo ja sitten vasta trimmata koira.
Miksi juuri silloin alkaa sataa kun lähdet ulos, olethan sateen uhan takia venyttänyt lähtöäsi monta tuntia.
Miksi juuri silloin keksit tehdä uunilihaa kun joku julkimo on tviitannut moisen reseptin ja kaikki nykyaikaiset ihmiset ovat ostaneet uunilihahyllyn tyhjäksi.
Miksi syödä raakaa sipulia kerran vuodessa, juuri sellaisena päivänä kun illalla on vatsareisipeppujumppa.
Miksi juuri silloin sää lauhtuu, kun olet saanut pestyä ja varastoitua kaikki välimallin pipot ja käsineet.


Että jos se Mäkäräisen viimeinen kuti ajoitukseltaan menee pieleen, ei se ole niin käsittämätöntä. Onhan tässä itselläänkin ajoituksen kanssa vielä aika paljon oppimista.

Everyday is a change

to get better.

Suuren juhlan tuntua.

Se seuraa huoneesta toiseen, autoon ja jopa ruokakauppaan. Siihen törmää kirpputorilla toisen asiakkaan käden kautta, siitä riittää puhetta. Eletään niitä aikoja, kun kaltaiseni nauttivat useita tunteja päivässä suuren juhlan tuntua. Olympialaiset.

Great moments are born

from great opportunities.