Tieto paremmasta.

 

Näin ihan hyvin, kunnes joskus viime vuoden loppupuoliskolla muistin omistavani silmälasit. Koska vuoden vanhoilla laseilla näin huonommin kuin ilman, oli hankittava uudet. Ja olihan ne pokatkin aika rumat.

 

Nyt olen oravanpyörässä, umpikujassa, koukussa, mitä näitä tunnetiloja nyt on. Laseja on oltava joka nurkalle omansa, koska _en vaan näe_ ilman. Olohuoneessa on oltava kaksitehot, jotta näen sekä lähelle että kauas samanaikaisesti. Niillä pää ei saa kuitenkaan liikkua lähelle katsoessa, muuten en nää. Eli kun siirryn keittiöön ruokailemaan lehden kera, on nokalle heilautettava lähilasit jolloin näkökenttä lähelle on lukemiseen kyllin laaja. Ja kun taas palaan television ääreen, eksyn matkalla mikäli laseja ei ole jätetty lehden luo. Niillä kun en taas näe puolta metriä kauemmas.

Uskomatonta. Minua fiksummat ihmiset ovat keksineet jotain hienoa ja mahtavaa, joka helpottaa meidän elämää. Silmälasit! Kunpa pian kuitenkin koittaisi se päivä, jolloin taas unohdan omistavani silmälasit.

Ruudun takaa

ruudun takaa tyttöni katsoo vain. 

Täydellinen ajoitus.

Tätä suurta penkkiurheilijan kulta-aikaa eläessäni olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon ajoitus ratkaisee. Koska tekee sen näyttävimmän tempun, koska aloittaa loppukirin, koska on hyvä ottaa se pakollinen häviö jotta seuraava vastus on mieluisampi. Milloin riskin ottaminen on sen arvoista.

Tätä täydellistä ajoitusta saa melko lailla hakea tässä ns. todellisessakin elämässä. Sitä en myönnä, että syy olisi edes joskus siinä omassa malttamattomuudessa ja sähläämisen tarpeessa.

Miksi juuri silloin kun päästät koiran vapaaksi, tulee se kadun ainoa einiinkoiristavälittävä ihminen.
Miksi imuroida ensin koko talo ja sitten vasta trimmata koira.
Miksi juuri silloin alkaa sataa kun lähdet ulos, olethan sateen uhan takia venyttänyt lähtöäsi monta tuntia.
Miksi juuri silloin keksit tehdä uunilihaa kun joku julkimo on tviitannut moisen reseptin ja kaikki nykyaikaiset ihmiset ovat ostaneet uunilihahyllyn tyhjäksi.
Miksi syödä raakaa sipulia kerran vuodessa, juuri sellaisena päivänä kun illalla on vatsareisipeppujumppa.
Miksi juuri silloin sää lauhtuu, kun olet saanut pestyä ja varastoitua kaikki välimallin pipot ja käsineet.


Että jos se Mäkäräisen viimeinen kuti ajoitukseltaan menee pieleen, ei se ole niin käsittämätöntä. Onhan tässä itselläänkin ajoituksen kanssa vielä aika paljon oppimista.

Everyday is a change

to get better.

Suuren juhlan tuntua.

Se seuraa huoneesta toiseen, autoon ja jopa ruokakauppaan. Siihen törmää kirpputorilla toisen asiakkaan käden kautta, siitä riittää puhetta. Eletään niitä aikoja, kun kaltaiseni nauttivat useita tunteja päivässä suuren juhlan tuntua. Olympialaiset.

Great moments are born

from great opportunities.

Hullaantumisen hulluus.

Olen aina ollut helposti hullaantuvaa sorttia. Tällä kertaa kaikki tuntui vain eskaloituvan loppuvuotta kohden. Asiaa sen kummemmin miettimättä oli helppo tehtä päätelmä, että kaikki alkoi kun jo aikaisemmin mainitsemani Fimo tuli taloon.

Yhtäkkiä elämäni suurin tarkoitus oli täyttää kaikki maailman kolot massasta kyhätyillä luomuksilla. Nälkiintyneenä ja tukka likaisena nykertelin yömyöhään, miettien onko tässä enää mitään järkeä.

Sitten kai jossain vaiheessa ompelukone lipui kuvioihin. Pajatson räjäytti viimeistään puuska laittaa saumuri ajokuntoon. Siinä sitä sitten taas oltiin, syvällä ompeleiden saloissa. Vaikkei mitään osannutkaan tehdä, oli silti pakko vaan tehdä?!

Tämän jälkeen on tullut monet muut, tässä muutamia mainitakseni:


Älysin kuinka helppoa Tori.fi:ssa on tehdä kauppaa! Ensin lähti koiran pieneksi jääneet romut, lopputuloksena televisiomme on ollut toista kuukautta lattialla.

Olohuoneeseemme tuli 350l vettä, jotta _voin panostaa_ akvaarioharrastukseen.

Näin unta että opiskelin kätilöksi. Aamulla olin täysin varma että uni oli enne ja selitin asiaa tosissani miehelleni. Onneksi jo iltaan mennessä ymmärsin kuinka omituinen ajatus lopulta olisi ollut. Kätilönä ihminen, joka ei omaa viettiä vauvoihin, on pitänyt moista sylissään kaikki 2 kertaa ja tietää juuri ja juuri kauanko raskaus kestää?

Mies on piipahtanut pari kertaa, tälläkin hetkellä kuitenkin taas menossa. Onneksi on ollut vieressä tuo toinen kyltymätön rakkauden sijoituskohde. Joku, joka saa hymyilemään heti herätyskellon soidessa ja on vilpittömän onnellinen tullessani kotiin. Joku, joka hullaannuttaa persoonallaan kerta toisensa jälkeen.

Joku sen toisen lisäksi, mihin hullaantuu hullaantumistaan, päivästä päivään.

Sotien päältä luoksemme hiipii vakaa ja 

väsymätön aurinko

Luomisen aiheuttama tuska.

Hiljaisuuteen on ollut syynsä. Se syy on tämä elämäämme helpottava tietotekniikka.

Olen todennut blogin kirjoittamisessa kaikista epämiellyttävimmäksi tehtäväksi kuvien saattamisen kameralta maailmalle. Se kaikki tuska ja tiimalasin tuijotus siinä välissä ei vaan kerta kaikkiaan ole helpottanut. En muokkaa kuvia muuta kuin koon ja ns.allekirjoituksen suhteen ja olenkin miettinyt, mitä se sitten olisi jos kuvien valotuksia ja muita vielä rupeisi hinkkaamaan vailla minkäänlaista _ammattitaitoa_.

Jollain tasolla olen kuitenkin tämän lyhykäisen urani aikana hyväksynyt tämän viheliäisen ongelman, kunnes. Google pyyhkäisi yhdessä yössä kaiken osaamiseni maton alle päivittäessään Picasan kuvanmuokkausohjelman. Tuli shokki, sitten kiukku, jonka jälkeen lamaannus.
Kuukausi vierähti. Välillä asiaan yritti jollain tasolla paneutua. Vaan ei. Ehkä aika ei ollut kypsä.

Sitten koitti tämä satumainen päivä, jota joulun lailla olen odottanut. Onnistuin! Eikä siihen tarvittu kuin Gimp2, Youtube, lukuisa määrä harrastelijoiden kokoamia kuvankäsittelyohjeita, skannerin manuaali, reitittimen manuaali, lukuisa määrä keskustelupalstoja, 600g karkkia, litra vettä, 6 tuntia plus viikkojen orientoituminen.

Syksy saapui. Mies on menoillaan ja Fimo vei sydämeni. Siinä ne kuulumiset noin niin kuin pähkinänkuoressa.

Veni vidi vici.

Matkaan lähden.

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa kattavaa selontekoa mitä viikon pakettimatka tuo tullessaan, mutta jotain tuntemuksia. Noin niin kuin muistutukseksi kun seuraavaa matkaa alkaa varaamaan.

Kuten sanottu, kohde ei ollut aivan sitä mitä mielessä alkujaan oli. Myös mieheni sairastui kesäflunssaan juuri ennen lähtöä, mistä löydettiin heti positiivinen puoli. Kohde, jossa ei voi tehdä yhtään mitään, vaatii totaalisen rauhoittumisen. Jotta pystyy vaan makaamaan. Niinpä hösäys jäi todella heti pois kuvioista, koska ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan altaalla. Ja niistämään.

Kun olo alkoi kohenemaan, vuokrattiin skootteri muutamaksi päiväksi. Tämän perheen motocross-mies otti homman haltuun ja itse saatoin vaan ihastella maisemia ja välillä nostaa kädet ylös ja huutaa. Oli huippufiilis. Kierrettiin koko Samoksen saari mutkaisia teitä huristellen, pysähdyttiin aina kun siltä tuntui. Kyllä kannatti. Saaren maaseutu ja paikallisten asukkaiden kylät olivat paljon siistimmässä kunnossa ja näyttivät saaresta muutakin kuin kadulla olevat roskat ja hoitamattomat pihat. 

Kerran käytiin grillailemassa kuontaloitamme ihan oikealla hiekkarannalla, viimeisinä päivinä pulahdeltiin snorklamaan hotellin viereiseltä rannalta. Syömisen olisin voinut lopettaa neljännen päivän jälkeen, saari ei ollut mikään kulinaristin unelmakohde. Vaikka itsessäni en moista tunnistakaan, kyllä se kiintiö vaan täyttyy kun riittävästi syö samanlaista ruokaa samanlaisilta listoilta ravintolasta toiseen.

No, matka oli silti mukava ja reissu antoi juuri sen mitä lähdettiin hakemaan: yhteistä oloilua, lepoa ja lämpöä. Näin muutaman viikon asiaa pohtineena joku lamppu päässäni on kuitenkin syttynyt. Tärkeintä on se, että lähtee täältä kotoa johonkin. Ihan minne vaan, kunhan saa jättää sen arjen pyörittämisen ja kellon katsomisen. Katsoo sitä toista ihmistä pitkästä aikaa oikein kunnolla silmiin ja hengittää omaa oloaan. Siitä hyvä reissu on tehty, onnistunut kohde tuo sitten sen lisämausteen.

Collect moments

not things.

Hyötyliikunnan minimointia.

4 viikkoa lomaa takana ja yksi edessä. Lähes koko loma on ollut yhtä lentoa, mikä ei varmasti lomauutisissa ole mikään _uutinen_. Kreikan meren jälkeen valloitettiin Satakunta, jätettiin Lurpan kanssa mies Pirkkalan lentokentälle ajavaan bussiin ja vielä viikonloppu nautittiin kotopuolessa viehättävän oululaisen ystävän seurassa. Mutta en valita, koskas sitten jos ei lomalla muka ehdi? Tämä viikko onkin kulunut projekti päivässä-ajatuksella, ottamatta mistään ylimääräisiä kierroksia.


Niin, ne tuolit.

 

Arjen pientä luksusta! Enää ei tarvi lompsia ruokapöytään asti aamiaiselle, kun voi jäädä puoliväliin. Ja kyllä kannatti miettiä värivalintaa kolmatta kuukautta, tuolit sulautuvat mukavasti miljööseensä ollen kuitenkin eri väriset.

Toivottavasti takkahuoneen pöytäryhmän kanssa saa kokea samanlaista tyytyväisyyden tunnetta. Pian.

Drink coffee

read books

be happy